Sukupuun mädät oksat pitää sahata pois - vai pitääkö?

28.03.2019

Sukututkimuksissa tulee jossain vaiheessa vastaan henkilö, josta on vaiettu suvun keskuudessa jostain syystä.  Tapausta ei erityisemmin haluta muistella ja/tai tunnustaa omaksi sukulaiseksi.

Tällaisia tapauksia kohtaan koetaan kenties häpeää, vaikka ei olisi itsellä mitään osallisuutta henkilön huonoon käytökseen tai tapaan elää elämäänsä.

Sukututkimuksen suola ja pippuri

Suvussani on eräs henkilö, jonka värikästä menneisyyttä olen hieman penkonut. Minulla ei ole kyseisestä sukulaisesta henkilökohtaista kokemusta muuten kuin näkemäni vanhat haalistuneet valokuvat ja muiden kertomat muistipuheet sekä tieto siitä, että hän on minulle jotain sukua.

Kyseinen tapaus on kuollut ja kuopattu vuosikymmeniä sitten, eikä voi näin ollen puolustautua tai kertoa omaa näkökantaansa siihen, että miten se oma elämä meni niin kuin omasta mielestä.


Minulle on joskus sanottu, että ei kannatta lähteä repimään auki vanhoja asioita.

Sukututkijalle tuollainen kehotus on kuin heittäisi jerrykannullisen bensaa liekkeihin.



Muistoa kunnioittaen

Kun hautajaiskukkaseppeleen nauhassa tai muistoadressissa lukee "muistoa kunnioittaen", mitä se oikeasti tarkoittaa?

Tarkoittaako se esimerkiksi sitä, että muistopuheissa pitää kiillottaa ja koristella vainajan saavutuksia ja luonteenominaisuuksia riippumatta siitä millainen tapaus hän eläessään oikeasti oli?

Ei vainajista saa puhua pahaa.


Mitä jos täältä ikuisuuteen lähtenyt tapaus olikin eläessään melkoinen kusipää, ja  hänen tekonsa ja sanansa tuntuvat vaikuttavan vielä vuosikymmenten jälkeenkin? Silti muistopuheissa saatetaan sanoa jotain ihan muuta:


Hän vaati itseltään ja muilta paljon
(käskytti ja vaati muilta kohtuuttomia)

Hän oli haastava persoona
(jääräpäinen ja jyräävä luonne)

Hän oli persoona isolla Peellä
(liian iso ego ja halusi kaiken huomion itseensä)

Hän nautti elämästä
(juoppo, huithapeli, vastuuton...)


Onko vaikeneminen tai asioiden haalistaminen vainajan muiston kunnioittamista?




Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee

Henkilökohtainen kokemus jostain ikävästä asiasta, tapahtumasta tai ihmisestä on kokijalle aina totta. Sitä ei voi koskaan väheksyä eikä kyseenalaistaa. Asioiden taka-alalle siirtäminen on luonnollista eikä muistoihin tarvitse jäädä jumittamaan.

Kuolleet ja kuopatut "ikävät ihmiset" saavat maatua rauhassa haudoissaan. Mennyt on mennyttä ja tärkeämpää on tämä nykyhetki ja tuleva. Aika kultaa muistot ja olihan vainajassa paljon hyvääkin.

Paljon kuluneita sanontoja, joissa on totuuden siemeniä seassa.

Sukututkijana tietoja kerätessäni pyrin aina ottamaan huomioon kyseiset seikat, jos vähänkään epäilen vanhojen asioiden olevan jollain tapaa arkaluontoisia.


Onko minulla oikeutta penkoa asioita, jotka eivät suoranaisesti minua ole koskaan koskettaneet? Omistaako joku menneisyyden salaisuudet ja ikävät asiat? Miksi joku näkee oikeudekseen kertoa vain osatotuus? Mitkä ovat jälkipolvien oikeudet tietää vaietuista asioista?


Kun minä kuolen, toivon ettette kunnioita muistoani vaikenemalla.


P.s. Kirjoitin aiemmin blogissani miksi harrastan sukututkimusta. Käy lukemassa juttu > täältä