Punaista ja valkoista

Väinö Linnan syntymästä tuli vuonna 2020 kuluneeksi 100 vuotta.
Juhlavuoden kunniaksi Väinö Linnan seura järjesti yhdessä
Pirkkalaiskirjailijat ry:n ja Tampereen kaupunginkirjaston kanssa kirjoituskilpailun, jonka aiheena oli "Elävä Linna".
Sukututkijana ja historiasta pitävänä inspiroiduin aiheesta kovasti ja päätin osallistua kilpailuun. Teksti syntyi aiemmin harjoitustyönä kirjoittamani novellin pohjalta, ja yllätyksekseni se valittiin voittajatekstiksi syksyllä 2020.
PUNAISTA JA VALKOISTA
Hevosen vasemmassa lavassa ammotti suuri repaleinen haava, josta pulppusi verta. Näytti
siltä kuin hevonen nukkuisi, mutta holtiton tärinä paljasti, että se oli kovissa kivuissa.
Hevosen alle syntynyt verinen lammikko näytti punaiselta joulumatolta, jonka pinnalla pienet
olkitupsut ja jäätyneet puolukanvarvut tanssivat. Maa oli lakannut tärähtelemästä ja savu
häilyi harmaana vaippana maiseman yllä. Ilmassa haisi pelko, kuolema ja kitkerä katku.
"Voi perkeleen perkele! Mikseivät hevoset ole suojassa?". Valkoiseen lumipukuun
sonnustautunut vänrikki karjui voimiensa kyllyydestä kolmelle sotamiehelle, jotka olivat
ilmaiskun voimasta yhtä shokissa kuin sirpaleen lapaansa saanut hevonen. "Nyt tarkistatte
joka ikisen ja ammutte ne jotka eivät seiso omilla jaloillaan. Loput korsuun välittömästi. Ja
ihan ensimmäisenä etsitte tuon saatanallista huutoa pitävän elukan ja lasautatte kuulan
kalloon. Eihän täällä kuule edes omia ajatuksiaan!" Raivoavan vänrikin komennon jäädessä
kaikumaan harmaaseen säähän lähti yksi sotilaista rivakoin askelin kohti tallin takaa
kuuluvaa kammottavaa hevosen hätähuutoa. Hetken kuluttua kuului kaksi napakkaa
laukausta. Tuli hiljaista, vain kaukaisuudessa papattava konekivääri jatkoi irvokasta
lauluaan.
Sotahevosista huolehtiva eläinlääkäri oli kiinnittänyt huomionsa jo pitkään kärryhevosena
olleeseen suomenhevoseen. Se erottui muista hevosista järkälemäisen kokonsa vuoksi.
"Näin hieno eläin täällä sodan pilattavana", mies ajatteli tutkien ompelemiaan haavoja sen
lavassa. Yli viisisataakiloinen suomenhevosjätti oli ollut komea näky ennen sotaan
joutumista. Se oli ollut kotiutettavien hevosten listalla jo pitkään, mutta jatkosodan alkaessa
sitä ei ollutkaan lähetetty kotimatkalle vaan se oli joutunut jatkamaan sotapalvelustaan.
Hevosista oli valtava pula sodankäynnissä, mutta tässä vaiheessa sotaa ei ollut enää varaa
valikoida vain parhaimpia hevosia eturintamalle. Raskaat kuukaudet olivat jättäneet jälkensä
niin hevosiin kuin miehiinkin. Ravintoa oli tarjolla vain murto-osa päivittäisistä tarpeista.
Väliaikaisen sairastallin kaikki potilaat olivat heikossa kunnossa: turkit olivat kiillottomia ja
kylkiluut saattoi laskea laihtuneiden hevosten kyljistä. Hevoset jyrsivät nälissään läheisten
puiden rungoista kaiken mitä hampaillaan irti saivat ja ne yrittivät löytää lumen seasta edes
sammalta syödäkseen. Eläinlääkäri oli valvonut vuorokausia hoitaen haavoittuneita hevosia
pervitiinin voimalla. Hän oli leikannut, ommellut ja lääkinnyt hevosia sidontapaikassa sitä
mukaa kun joku loukkaantuneista saatiin taistelukentältä puolikuolleena väliaikaiselle
sidontapaikalle. Hän oli anonut komppanian johdolta, että huonokuntoisimmat hevoset
siirrettäisiin kenttähevossairaalaan, mutta asiaa ei edes harkittu nykyisen leirin hankalan
sijainnin vuoksi. Aamupäivällä oli kuollut kaksi hevosta ja äskettäinen ilmaisku vei toiset
kaksi. Raadoista oli päästetty veret, ja joku sotamiehistä oli nylkenyt yhden niistä. Jos
hevosten ruokatilanne oli ollut jo pitkään heikkoa, sen parempi tilanne ei ollut miehilläkään.
Kenttäkeittiö oli ottanut tuoreen hevosenlihan ilolla vastaan. Sotilaiden muonituksesta
vastaava oli saanut paleltuneiden perunoiden ja säilykkeiden lisäksi vihdoin kunnon lihaa
tarjottavaksi nälkäisille korpisotureille. Joillekin hevosenlihavellin ryystäminen oli
kuitenkin ylivoimaista, sillä ajatus uskollisesta ja tärkeästä työkaverista ruokapakissa oli
yksinkertaisesti liikaa.
Iso hevonen oli siirretty haavan hoidon jälkeen kahden muun loukkaantuneen kanssa osittain
maahan kaivettuun kapeaan hevoskorsuun, joka oli maastoutettu vaalealla pressulla ja
kuusenhavuilla. Nyt tuhoisan ilmaiskun jälkeen hevosten oli siedettävä ahtaassa tilassa
kipujensa lisäksi myös toisiaan. Asiaa ei auttanut yhtään sekään, että kipulääkkeet ja
rauhoittavat olivat vähissä ja niitä oli jouduttu säännöstelemään. Lapaan haavoittuneen
hevosen saama lääkeannos ompelun ajaksi oli ollut aivan riittämätön sen kokoon nähden. Se
puri ja potki ja teki kaikkensa, että kukaan ei olisi päässyt koskemaan sen vuotavaan,
sietämättömän kipeään haavaan. Lopulta vauhko hevonen jouduttiin siirtämään
pakkopilttuuseen, missä se ei voinut liikkua yhtään. Tapahtumista oli jälkiseurauksensa: kun
hevonen näki valkoiseen lumipukuun pukeutuneen hahmon, se alkoi panikoida välittömästi.
Hevonen oli ollut Kannaksella asuneen evakkoperheen ja se oli hevosottolain perusteella
jouduttu luovuttamaan loppukesästä Suomen armeijan palvelukseen. Kaiken kaikkiaan sen
kotikylästä oli viety kymmenen työkykyistä -ja kuntoista hevosta. Jokaisen hevosen
sotaretkeä varten niiden mukaan oli laitettu muonavarastoksi vähintään viisikymmentä kiloa
kauroja ja sata kiloa heiniä. Lisäksi ennen rintamalle siirtämistä niille oli leikattu
lonkkakyhmyn ja peräkannikan keskivälille karvoihin parinkymmenen sentin pituinen ja
sentin paksuinen viiva, jonka yläpuolelle oli merkattu hevosottoalueen tunnus ja alapuolelle
hevosen järjestysnumero. Näiden tunnusmerkkien perusteella ne pystyttäisiin aikanaan
palauttamaan takaisin omistajilleen. Nyt ison hevosen merkinnät olivat rispaantuneet ja
kuluneet miltei kokonaan pois takkuisesta talvikarvasta. Lisäksi täit olivat saaneet aikaan
viheliäisen kutinan, jonka johdosta hevonen oli hangannut takapäänsä ja kyljet niin pahasti
ruvelle, että ihoon oli tullut kutiava tulehdus. Täiepidemia oli laaja ja se koski niin hevosia
kuin sotilaitakin. Hevosten lääkintäpaikalle oli edellispäivänä rakennettu alkeellinen
laatikkomainen rakennelma, jota kutsuttiin täisaunaksi. Kyseessä ei ollut perinteinen sauna,
sillä siitä puuttui kokonaan saunan lempeä lämpö. Saunan lähellä poltettiin rikkikaasua ja
sitä päästettiin hormia pitkin saunan puolelle. Rakennelman toisessa päässä oli
tiiviskauluksinen aukko, jonka ulkopuolelle jätettiin hevosen pää, koska rikkikaasua ei saanut
mennä hengitysteihin eikä silmiin. Päivän aikana oli tarkoitus saunottaa leirin kaikki hevoset,
niin terveet, sairaat kuin haavoittuneetkin. Toimenpide ei yhtään rauhoittanut hevosen
mieltä. Se teki kaikkensa, ettei se olisi päätynyt ahtaaseen koppiin, sillä pakkopilttuu oli
traumatisoinut sitä jo ihan riittävästi. Tarvittiin viisi miestä ja pari napakkaa piiskan iskua,
kunnes se lopulta jälleen alistui ihmisen tahtoon. Eläinlääkäriä säälitti hevonen ja sille
aiheutettu tarpeeton kipu. Hevonen oli kuullut jonkun ohi kävelleen sotilaan tokaiseen, että
täisaunasta voisi tehdä lihapalvaamon, sillä savustettu hevosenliha kyllä maistuisi
mieluummin kuin soppakeittiön tarjoama laiha perunakeitto. Hevosten aika tiimalasissa oli
valumassa loppuun.
Eläinlääkintämiehet tekivät kaikkensa hevosten olojen parantamiseksi, sillä hevosia oli
saatavat takaisin rintamalle kantamaan ammuksia ja tarvikkeita niin pian kuin mahdollista.
Olosuhteet kuitenkin muuttuivat äkisti, sillä kesken täisaunotuksen ilmoille kajahti vaativa
komennus. "Huomenaamulla tämä leiri puretaan ja sen jälkeen komppania siirtyy kahdeksan
kilometrin päässä olevaan kakkosleiriin. Tarkistakaa aamulla kaikki hevoset ja ammutte ne
jotka eivät ole palveluskuntoisia!", käskytti aamupäivällä jo kertaalleen ampumistuomioita
jaellut vänrikki. "Voihan nyt saatana!" livahti eläinlääkärin hampaiden välistä.
Komppanialla ei ollut varaa menettää enää yhtään hevosta, ja eläinlääkintähuolto oli tehnyt
vuorokausia töitä putkeen näiden eläinten auttamiseksi ja saamiseksi palveluskuntoon.
Tässäkö palkka kaikesta vaivasta?
Uusi lumi oli peitellyt edellispäivän ilmaiskun karut jäljet ja lumikiteet kimmelsivät lumen
pinnalla kuin pienet timantit. Hevonen askelsi verkkaisesti miehen perässä. Rikkikaasun
katkuisen saunotuksen jäljiltä hevosen silmät vuotivat edelleen, eikä kirkas auringonpaiste
helpottanut sen tilannetta. Hevonen hengitti raikasta pakkasilmaa keuhkoihinsa välittämättä
siitä, että lavan haava oli yhä kipeä. Eläinlääkäri ja heikossa kunnossa oleva laiha
suomenhevonen olivat surkea näky vasten puhtaanvalkoista lumikenttää. He olivat edenneet
matkallaan jo useamman tunnin ja päässeet kauemmaksi paikasta, josta sotilaat olivat
aamuvarhaisella lähteneet sotakalustoineen ja hevospoloineen uuteen asemapaikkaan.
Ainoat
todisteet leiripaikasta olivat enää vain kuoleman kangistamat ammutut hevoset, mutta sitä
eivät mies eikä hevonen olleet enää todistamassa. Alkuyön hiljaisina tunteina eläinlääkäri oli
käynyt antamassa hevoselle ylimääräisen kaura-annoksen vähistä kauravarastoista ja lisännyt
kasan heiniä sen eteen. Outo ruokinta-aika oli saanut muut hevoset liikehtimään levottomasti,
mutta eläinlääkäri oli vakuutellut vartiossa oleville sotamiehille kaiken olevan kunnossa.
Mies oli kerännyt kaikki jäljellä olevat kloroformiannokset lääkevarastosta ja muutaman
injektioneulan. Hän hiipi pimeyden turvin hevosten luokse ja pisti jokaiselle heikoimmassa
kunnossa olevalle tymäkät annokset rauhoittavaa lääkettä suoraan kaulasuoneen. Nyt pitkään
kärsineet hevoset saisivat edes pienen hetken kivutonta lepoa ja rauhaa ennen kuin aamulla
suoritettava kuolemantuomio pantaisiin käytäntöön. Ainoastaan lapaan haavoitunut hevonen
jäi ilman annostaan. Se tuskin havaitsi lähellä hääräävää eläinlääkäriä, sillä sen huomio oli
ylimääräisen ruoka-annoksen ympärillä. Jo se, että mies oli ruokkinut sen kylläiseksi
poikkeukselliseen aikaan, oli sille merkki siitä, että jotain merkityksellistä oli tapahtumassa.
Kevät oli tullut salakavalasti aivan kuten pari päivää aiemmin tullut ilmaisku. Viikot
rintamalla olivat vieneet ajan ja paikan tajun. Sodan kovat äänet, pistävät hajut, kipu, nälkä ja
väsymys olivat tehneet hevosesta alistuneen sotavoimien palvelijan, joka uskollisesti suoritti
tehtäväänsä päivästä toiseen tuntematta enää mitään. Nyt se kuuli talitinttien riemukasta
laulua, haistoi ilmasta lupauksen tulevasta kesästä ja tunsi, kuinka kevätaurinko lämmitti sen
lapoja. Mies kaivoi taskustaan pienen putkilon, josta hän valutti pienen valkoisen pillerin
kämmenelleen. Jäljelle jäi enää yksi tabletti, ja sen hän sulloi takaisin asepuvun rintataskuun
kuin aarteen. Sitten mies kahmaisi kädellään kourallisen lunta suuhunsa ja nielaisi kitkerän
Pervitin-tabletin. "Minä kasvatin ja koulutin sen varsan nuorena pojankloppina", mies alkoi
yllättäen puhua. Hevonen höristi korviaan. Se ei ollut pitkään aikaan kuullut kenenkään
puhuvan normaalilla äänenpainolla. "Ne veivät sen sillä aikaa kun olin suorittamassa
eläinlääkärinopintoja loppuun. Ottivat kaikki hevoset sotaan, mutta eivät naapurista.
Kuulemma kantakirjaoriita ei oteta ensimmäisten joukossa sotaan".
Mies kaivoi vapisevin käsin Työmies-askin povitaskustaan ja sytytti sätkän. Kitkerässä
savuntuoksussa oli jotain tuttua. Hevosen mieleen välähti haalea muistikuva kotitilalta.
Isäntä tuoksui ihan samalta kuin nyt tuo vierellä kulkeva mies.
"Vaikka tämä olisi viimeinen tekoni, niin sinä pääset nyt kotiin. Tämä sota on nyt ohi meidän
osalta", mies puhisi sätkä hampaiden välissä. Hevonen tuuppasi miestä kevyesti turvallaan
aivan kuin sanoakseen jotain. Mies heitti tupakan natsan lumeen ja pudotti sitten
selkäreppunsa selästään. Hän kaivoi sieltä palan näkkileipää, mursi sen kahteen osaan ja
työnsi toisen palasista hevosen turvan eteen ja laittoi toisen palan omaan suuhunsa. "Kun isä
kuoli keuhkotautiin, olin vasta vähän toisella kymmenellä. Minä sain vastuulle talon hommat,
ja kun tamma kuoli, siinä oli nuorella miehellä keksimistä kuinka saada syyskynnöt tehtyä
kun sitä varsaakaan ei voinut vielä auran eteen laittaa. Se oli hieno varsa. Kasvatin sen yksin
ja opetin työntekoon". Sitten Pervitiinin piristämän eläinlääkärin puheen pulputus lakkasi
yhtä nopeasti kuin se oli alkanut. Auringon kaarrettua taivaanrannassa myöhäiseen
iltapäivään parivaljakko saapui Suomen ja Neuvostoliiton väliselle rajapyykille. Rajan kohta
oli merkattu laakealla hakkuuaukealla ja keskellä aluetta jökötti kaksi puupylvästä, josta
vasemmanpuoleinen oli maalattu punavihreäksi ja oikeanpuoleinen sinivalkoiseksi.
Sinivalkoisen pylvään nokkaan oli joku laittanut pahasti sivulta painuneen venäläisen sotilaan
kypärän. Hevonen tunnisti kyseisen paikan. Kun se ylitti rajan edelliskerran, lokakuinen
taivas oli juuri alkanut pudotella syksyn ensimmäisiä räntähiutaleita. Ammuksia vetävien
kärryhevosten ja ratsujen ylle oli laitettu valkoiset loimet, ja sotilaat marssivat valkoisissa
lumipuvuissa hevosten rinnalla. Nyt ajatus valkoisesta lumipuvusta puistatti hevosta ja se
ravisteli mielessään valkoisen loimen yltään. Yhtäkkiä mies riuhtaisi hevosen riimusta ja lähti
etenemään umpilumessa hevosta vetäen kuin mielipuoli. "Saatana!", huusi mies. Tunnelma
muuttui hetkessä. Taluttajan yllättävä raivokkuus tarttui myös hevoseen, ja se alkoi ravata
miehen rinnalla minkä kevätauringon pehmentämässä lumessa saattoi. Sodan ja väsymyksen
rasittama mies ei kuitenkaan pystynyt kauaa pitämään rivakkaa tahtia yllä ja hänen otteensa
kirposi riimusta. Hevonen ei kuitenkaan enää pysähtynyt vaan jatkoi etenemistään yhä
kiihtyvällä ravilla. "Eteenpäin! Eteenpäin!". hevonen hoki askeltensa tahdissa. Se näki jo
mielessään kotitien, tutut peltovainiot ja rakkaan isännän seisomassa hevoshaan portin
pielessä. Aivan yllättäen sen etujalka tömähti johonkin lumen alla olevaan kovaan. Hevonen
horjahti ja lysähti äkisti polvilleen. Sekunnin sadasosassa ympäristön täytti valtaisa räjähdys,
ja sitten maan peittyi jälleen punaiseen.