Kaatui, siunattu, haudattu
Eelis Vilhelmi Venetjoki syntyi Halsualla 15.5.1923 ja oli Aino ja Vesteri Venetjoen perheen nuorimmainen. Perheeseen kuului Eeliksen lisäksi neljä vanhempaa poikaa Väinö, Heikki, Lassi ja Kauko.
Eeliksen ollessa 15-vuotias, hän lähti Oulujoen Puistolaan Puutarhuri Paavo Jokelan oppiin. Siellä hänen työtehtäviinsä kuuluivat erilaiset viljelys- ja puutarhurin tehtävät sekä tavaroiden kuljettaminen torille myyntiin.
Hän piti päiväkirjaa noista ajoista ja kirjoitti päiviensä kuulumisia säännöllisesti. Rippikoulun suorittaminen oli Eelikselle erityisen mieluisa kokemus opintojen ohessa opiskelupaikkakunnalla.
"Rippikoulua on ollut jo viisi päivää. Siellä on ihana olla kun saa oppia, saa olla vähän vakavimmista asioista yhteydessä taikka niistä, joka päiväisestä elämästä kun Jumalaan luottaa niin kaikki käy niin kuin niitten on sallittu ja miten Jumala ne parhaaksi näkee..."
Levottomat ajat Pohjolassa alkoi näkyä Eeliksen päiväkirjamerkinnöissä:
"Oulujoki 26.10.1939
Suomen puoluettomuuden turvaamiseksi on kutsuttu reserviläiset koolle. Niitä on ollut Oulussa melkein joka koululla. Arposen Taitokin meni, minä olin saattamassa sitä. Viipurista on tullut evakoituja perheitä Pirttilahteen. Minunkin veljiäni on kolme Valtion palveluksessa. Väinö vietiin viimeisimmäksi. Ihmiset ovat rauhallisia. V.s.s. lautakunta (väestönsuojelu) on määrännyt, että kaikki ikkunat pitää olla peitetyt Oulussa ja sen lähistöllä ettei valoa näy yhtään. Polkupyörä on viety monelta armeijan käyttöön. Sininen valo täytyy olla pyörissä ja autoissa sotavalaistuksena..."
Veljien lähdettyä rintamalle, melko pian sodan syttymisen jälkeen isoveli-Heikki haavoittui ja sai sirpaleen silmäänsä. Henki säilyi, mutta toinen silmä ei.
Eeliksen aika kutsuntoihin koitti 17.12.1941. Hän astui palvelukseen 15.1.1942 ja hänestä tuli kiväärimies. Marraskuun lopulla 1942 hänet ylennettiin korpraaliksi ja komppaniaksi määräytyi 9./JR 50. (https://www.sotapolku.fi/sotapolut/jalkavkirykmentti-50/)
Sotavuosina kirjeenvaihto oli vilkasta kodin ja velipoikien kesken. Eelis kirjoitti kotiväelle joulukuussa 1942:
"Kiitos kirjeestä ja paketista, joka ehti vasta tänne linjaan kun kurssi loppui. Väinö ehti tulla lomalta etten nähnyt sitä ollenkaan. Kauko olisi ollut lähellä, mutta en arvannut käydä kun sain tietää vasta niin myöhään. Oli siellä muitakin Halsuan poikia: Lepistö ja Korkianiemi kursseilla. Lassi tietysti saa lomaa jouluksi, meinaako se olla vihillä Halsualla vai Suomussalmella? No mitä Väinö tykkäs olla lomalla olostaan?..."
Eelis kuoli Kuzrajärvellä 19.3.1943. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän olisi täyttänyt 20 vuotta.
Suru painoi erityisesti Aino-äidin mieltä ja hän yritti selvittää mitä Eelikselle tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Hän sai vastauksen Elina Hirvonen -nimiseltä lotalta. Lotta kertoi kirjeessään, ettei millään voinut kaikkia sankarivainajia muistaa vaikka hän tiesikin sitoneensa ja pesseensä Eeliksen.
Ilmeisesti Ainolle ensimmäinen vastaus ei tuonut riittävää selvyyttä nuorimmaisensa kohtalosta. Myöhemmin saman kuun lopulla, sama lotta vastasi Ainolle uudella kirjeellä, jossa kertoi ettei muista ollenkaan Eeliksen ruumista minkälainen tai minkälaisessa kunnossa se oli ollut. Hän kirjoitti Ainolle vertauskuvan tilanteesta.
"Jos ladot vuosia vaikka halkoja kasaan, ette millään voi muistaa jokaista kappaletta erikseen ellei tuo halko satu olemaan sellaisesta puusta jonka tunsitte erittäin hyvin".
Lotta oli selvittänyt veljensä kautta tietoja Eeliksen kohtalosta, sillä veli oli palvellut Eeliksen kanssa samassa yksikössä. Veli oli tuntenut Eeliksen, muttei ollut kuulemma nähnyt häntä kaatuneena. Aino sai kuitenkin joitain tietoja helpottaakseen tietämättömyyden tuskaansa tapahtumista:
Rintamakaverit olivat kertoneet, että Eelis oli aavistanut edeltä käsin tämän tapahtuvan. Eeliksen kerrotaan sanoneen veljelleen Väinölle, että on varma siitä, että kaatuu tulevassa hyökkäyksessä.
"Kyllä minulla kävi sellainen vaisto silloin kun olin siellä Väinön ja Eeliksen kanssa yhdessä, että se voi kaatua niin kuin kävikin. Minä häntä varoitin, että koita pitää pääsi matalana, kun hyökkäätte. No sittenpä puhun lisää kun tulen sinne kotiin. Eipä muuta erikoista kuin Jumala antakoon armonvoimaa meille kaikille kestämään tämä yhteinen surumme."
Sota-aikana moni menetti läheisensä ja suru oli kaikille yhteinen. Niin myös Eeliksen kotiväkeä kohdanneeseen suruun moni otti osaa:
"Tekin olette nyt saaneet antaa kalleimman uhrinne isänmaallemme. Tunne varsin hyvin sydämessäni teitä kohdanneen surun suuruuden. Muista niin hyvin Eelis-pojan sirkeät silmät ja punaiset posket, kun hän koulua kävi..."
"Otan sydämestäni osaa suruusi, joka luonnollisesti raskaana, mutta ehkä samalla kirkkaana hallitsee sydäntäsi. Isänmaa vaati Sinultakin uhrin ja nuorinpasi".
""Eelis oli sitten ensimmäinen meidän suvusta, joka uhrasi henkensä isänmaan puolesta. Kuinka moni vielä joutuu tekemään sen ennen kuin leikki on lopussa...".
Huom! Tämä blogikirjoitus täydentyy vielä, kunhan saan kerättyä ja
tarkistettua Eeliksen sotapalveluksesta tarkemmat tiedot. Päivitetty
5.12.2021/Anu K-J
Lähteet:
Eelis Venetjoen päiväkirja 1938-1941
Sota-ajan kirjeenvaihto
Eelis Venetjoen kantakortti, Kansallisarkisto
Venetjoen suvun kotialbumit
Vornan taistelutaival; Jalkaväkirykmentti 50, 1941-1944
